Mun paino määritti kaiken mitä olin

Jo kun synnyin, olin pienikokoinen. Eikä painoni ensimmäisen elinvuoteni jälkeen koskaan ylttänyt normaalin luokkaan. Alipainostani puhuttiin niin paljon että mun identiteetti rakentu sen ympärille. Se oli ihmisten suussa heti ensimmäisenä. ”Syötkö sä tarpeeks?”, ”Syö enemmän”, ”No se on sen takia koska oot niin laiha”, ”Onko sulla anoreksia?”. Tädit sano äidille miten niille tulee huono olo ku kattovat mua. Äiti uhkas viedä mut kallonkuristajalle koska en syöny tarpeeks. ”Kasvais sullekkin kunnon tissit joskus”. Oletti että mulla on päässä vikaa ja haluun näyttää luurangolta. Oikeesti mä vihasin sitä kuinka laiha olin.

Aloin inhota syömistä. Söin ahmimalla jotta homma olisi hoidettu alta pois. Pariin otteeseen söin niin nopeasti että oksensin heti syömisen jälkeen. Kukaan ei silti nähnyt miten katoin itteeni peilistä ja miten yritin olla muutakin. En uskaltanut harrastaa liikuntaa koska pelkäsin laihtuvani entisestään, en käynyt edes koulun liikuntatunneilla. Ala-asteella menin viimeisenä uimahallissa suihkuun kun häpesin niin paljon, luokkalainen nauroi kuinka lauta olin. Sama tyttö otti ranteestani kiinni ja huusi koko luokalle ”Kattokaa, meiän luokalla on anorektikko!”

Mä en ollut mitään muuta ku mun paino ja luulin että se oli ainut mitä ihmiset näki mussa. Kaikilla oli ongelma sen kanssa. Se vaikutti muhun radikaalisti. Jos näin viehättävän pojan metrossa, en kehdannut nousta ylös ja jäädä pois koska hän näkisi millainen oikeasti olin. En käynyt koulun terveystarkastuksissa kun muusta kun mun painosta ei puhuttaisi.

Nyt mun pituuskasvu on hidastunut ja painoa kertyy jos haluan. Aloin näyttämään vähemmän kuolevalta. Ensimmäistä kertaa koko elämäni ajan jatkuneen kamppailun jälkeen, olen painoindeksin ”normaali” luokassa. Mulle ei jauheta enään mun alipainosta. Oon siellä mihin aina halusin.

Ja kaikki mitä oon koskaan halunnut, on nyt ylimääräistä.

Jenkkakahvat, kaksoisleuka, ylimääräistä mahaa, lihavat käsivarret ja peppu täynnä läskiä. Ja se on uskomatonta, että nään itteni tällä tavalla. Mä tiedän että oon niin laiha kun ihminen vaan voi olla, ollessaan silti terve. Mä nään peilistä itteni oikein, mutta mun pää sanoo sen olevan jotain mitä hävetä.

Mä vihasin omaa vartaloani, niin vihasi muutkin. Kun mun paino kasvo ihannoiduksi, muut oli hiljaa. Mut mun pää ei. Se vihaa edelleen mitä näkee peilistä.

Joten älkää miettikö, miks tuijotan itteäni peilistä koko ajan. Älkääkä ihmetelkö, miks mä en syö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *