Mun paino määritti kaiken mitä olin

Jo kun synnyin, olin pienikokoinen. Eikä painoni ensimmäisen elinvuoteni jälkeen koskaan ylttänyt normaalin luokkaan. Alipainostani puhuttiin niin paljon että mun identiteetti rakentu sen ympärille. Se oli ihmisten suussa heti ensimmäisenä. ”Syötkö sä tarpeeks?”, ”Syö enemmän”, ”No se on sen takia koska oot niin laiha”, ”Onko sulla anoreksia?”. Tädit sano äidille miten niille tulee huono olo ku kattovat mua. Äiti uhkas viedä mut kallonkuristajalle koska en syöny tarpeeks. ”Kasvais sullekkin kunnon tissit joskus”. Oletti että mulla on päässä vikaa ja haluun näyttää luurangolta. Oikeesti mä vihasin sitä kuinka laiha olin.

Aloin inhota syömistä. Söin ahmimalla jotta homma olisi hoidettu alta pois. Pariin otteeseen söin niin nopeasti että oksensin heti syömisen jälkeen. Kukaan ei silti nähnyt miten katoin itteeni peilistä ja miten yritin olla muutakin. En uskaltanut harrastaa liikuntaa koska pelkäsin laihtuvani entisestään, en käynyt edes koulun liikuntatunneilla. Ala-asteella menin viimeisenä uimahallissa suihkuun kun häpesin niin paljon, luokkalainen nauroi kuinka lauta olin. Sama tyttö otti ranteestani kiinni ja huusi koko luokalle ”Kattokaa, meiän luokalla on anorektikko!”

Mä en ollut mitään muuta ku mun paino ja luulin että se oli ainut mitä ihmiset näki mussa. Kaikilla oli ongelma sen kanssa. Se vaikutti muhun radikaalisti. Jos näin viehättävän pojan metrossa, en kehdannut nousta ylös ja jäädä pois koska hän näkisi millainen oikeasti olin. En käynyt koulun terveystarkastuksissa kun muusta kun mun painosta ei puhuttaisi.

Nyt mun pituuskasvu on hidastunut ja painoa kertyy jos haluan. Aloin näyttämään vähemmän kuolevalta. Ensimmäistä kertaa koko elämäni ajan jatkuneen kamppailun jälkeen, olen painoindeksin ”normaali” luokassa. Mulle ei jauheta enään mun alipainosta. Oon siellä mihin aina halusin.

Ja kaikki mitä oon koskaan halunnut, on nyt ylimääräistä.

Jenkkakahvat, kaksoisleuka, ylimääräistä mahaa, lihavat käsivarret ja peppu täynnä läskiä. Ja se on uskomatonta, että nään itteni tällä tavalla. Mä tiedän että oon niin laiha kun ihminen vaan voi olla, ollessaan silti terve. Mä nään peilistä itteni oikein, mutta mun pää sanoo sen olevan jotain mitä hävetä.

Mä vihasin omaa vartaloani, niin vihasi muutkin. Kun mun paino kasvo ihannoiduksi, muut oli hiljaa. Mut mun pää ei. Se vihaa edelleen mitä näkee peilistä.

Joten älkää miettikö, miks tuijotan itteäni peilistä koko ajan. Älkääkä ihmetelkö, miks mä en syö.

Parisuhdeväkivalta, yksi vaikeimpia asioita joita maa päällään kantaa

Uudelleenjulkaisu aiemmin kirjoittamastani tekstistä. Alkuperäinen kirjoitus kirjoitettu
maanantaina 20. heinäkuuta 2015, ollessani vielä väkivaltaisessa suhteessa.

Väkivalta vie happea kunnes ei enään muista miltä tuntui hengittää

Parisuhdeväkivallassa uhri ei monestikkaan tunne tekijän olevan syyllinen, uhri syyttää itseään pahasta olosta.

Väkivalta ei aina jätä mustelmia. Väkivalta ei aina saa haavoja vuotamaan.

Väkivalta ei aina vie sairaalaan tai poliisiasemalle.Väkivalta tappaa ja tuhoaa ihmisiä ilman kosketustakin.

Väkivalta vie happea kunnnes ei enään muista miltä tuntui hengittää, olla onnellinen ja hyvä ihminen.

Asiaa ei voi ymmärtää noin vain jos ei ole itse ollut siinä tilanteessa. Olen itse katsonut sivusta, tuominnut.

Miten voi kestää toisen ihmisen takia niin paljon tuskaa?

Miten voi elää suhteessa joka saa ajattelemaan itsemurhaa?

Nyt olen tässä samassa jamassa. Ja nauran kuinka itsekkäästi ja yksitoikkoisesti ihmiset ajattelevat.

Tunnen olevani syyllinen kaikkeen pahaan mikä kohtaa häntä.

Vaikka tosi maailmassa teen kaiken vain jotta hän olisi tyytyväinen.

Varon sanojani, askeliani. Katson miten pukeudun. Hameet ja shortsit pölyttyvät kaapissa.

Varovaisuus on juurtunut ja paistaa minusta läpi jokaisena päivänä.

Hän on sanonut että kaikki ihmiset haluavat raiskata minut ja satuttaa niin paljon kuin voivat. Ystäväni, ulkomaalaiset, suomalaiset. Nuoret ja vanhat. En kestä katseita miehiltä enään.

Hän on ainut mies joka tekee jotain hyvää vuokseni..

Olen taas maailman tyhmin, täysin virheellinen. Pilalla ja korvattavissa.

Olen huonompi kuin muut, naurettava pentu joka pyörii itsesäälissä.

Hän pelasti minut toivottomalta tulevaisuudelta, minusta ei koskaan olisi ollut mihinkään.

Olen epäkiitollinen siitä että hän otti minut siipensä suojaan ja jaksaa kaiken aiheuttamani paskan.

Itku nousee kurkkuun ja pelkään nostaa katseeni. Viha hänen silmistään polttaa omatuntoani, kaikki ihmisyys ja empatia hänen sielustaan on kadonnut.

Hän huutaa, paiskoo ovia ja lyö seiniä. Rikkoo kymmenennen puhelimensa ja heittää minua sillä mitä ensimmäisenä käteensä saa.

Tuo ihminen ketä rakastan enemmän kuin yhtäkään asiaa tässä universumissa, joka sanoi ettei koskaan satuttaisi ketään. Uhkaa tappaa minut, itsensä.

Ja silti, en lähde ovesta tai soita kenellekkään.

Istun, itken, kuuntelen. Painan jokaisen sanan mieleen että olisin taas parempi hänen silmissään huomenna.

En ymmärrä että rakkaudella ei saa väkivaltaa loppumaan, sillä jos saisi, parisuhdeväkivaltaa ei olisi olemassakaan.

13-vuotias ja himottu

Olin 13. Miehet alkoivat lähestymään minua netissä ja sain pitkiä katseita julkisilla paikoilla. Viattomat kuvat ja niihin ilmestyvät kommentit tuntu hyvältä, musta välitettiin. Rivoja kommentteja alko tulla koko ajan enemmän yksityisviesteihin. Kommentoivat miehet olivat vähintään täysi-ikäisiä. Kävin päivittäin monta kertaa sivulla katsomassa mulle satavia kehuja. Mun kuvat muuttu viattomista paljastavimmiksi, kuvatekstit vihjaileviksi. ”Tästä noi tykkää”. Vuosia vieri samalla linjalla. Sivullani käytiin yli tuhat kertaa viikossa. Ikäni näkyi julkisena sivulla ja sen rehellisesti viesteissä kerroin. Monia se vaan innosti. Viesteissä lojui läjäpäin vihjailuja, ehdotuksia, seksifantasioita ja maksutarjouksia. Lähdin mukaan peliin. 


En koskaan jättänyt vastaamatta viesteihin, en halunnut olla epäkohtelias. Ihastuinkin useampaan, kymmenen-, kaksikymmentä vuotta vanhempiin miehiin. En ajatellut siinä olevan mitään väärää. Kuitenkin moneeseen otteeseen pelästyin kun olin menossa jotain miestä tapaamaan ja ymmärsin miten vaarallista se on. Lopetin sivulla käymisen. Paria viikkoa myöhemmin kirjauduin uudestaan. Meni hetki että lopetin taas. Ja palasin. Saamani huomio oli huumaavaa, mua palvottiin, musta tykättiin. Mutta mä en uskaltanut antaa niille sitä mitä ne halus.


Ylä-asteella päädyin tapaamaan 28-vuotiasta miestä ennen koulun alkua aamulla. Paras kaverini oli salaa lähintöllä, ja hän säikähtikin kun lähdin miehen matkaan kävelemään hetkeksi. Mies kehui laihoja jalkojani mutta kuiski aina kun muita ihmisiä oli lähistöllä. Hän lupasi vievänsä minut joku päivä prätkällä ajelulle. Tapaamisen jälkeen hän soitteli useista eri numeroista ja kuiski koko puhelun ajan. Seurustelin tänä aikana ja poikaystäväni käski minun katkaista välit tähän mieheen. Mies luovutti vasta kun uhkasin poliiseilla.


Vuoden päästä puhelimeni soi. ”Poliisista päivää.” Kyseinen mies oli ollut todellisuudessa yli 40-vuotias ja ahdistellut mittavan määrän ikäisiäni tyttöjä. Pystyin myös tunnistamaan miehen Yle Areenan ”Saalistajat verkossa”-jaksosta, josta paras kaverini oli hänet bongannut. Näihin aikoihin lopetin yhteydenottamisen myös 40v brittiläiseen mieheen joka kertoi minulle säännöllisesti hänen seksikokemuksistaan ja kuinka hän haluaisi tyydyttää minutkin. Kun kerroin että hän tuntuu isältäni, hän kielsi minua sanomasta niin. Juttelin hänen kanssaan parisen vuotta päivittäin. Poikaystäväni pitkän jankuttamisen jälkeen, katkaisin välit myös häneen. 


Maailmani särkyi. Luulin heidän kaikkien olevan minun ystäviäni, isiä, poikaystäviä. En halunnut uskoa että he tahtoivat vain kehoni.


Nyt kiitän kaikkea ja kaikkia jotka painoivat jarruani. Rakkaudenkaipuuni ja sinisilmäisyyteni olisivat voineet olla viimeiset asiat jotka minusta loistivat.

Mä vihaan sua myös

”Mä en oo väkivaltanen ihminen”. En ainakaan ennen ollut. Väkivaltasen parisuhteen jälkeen mulle kehitty vihanhallintaongelmia. Pahimipina päivinä toivon kaikille, paitsi mulle tärkeille ihmisille, erittäin hidasta ja kivullista kuolemaa. Haluun huoritella 5 metrin päässä pyöräilevää naista, vittuako se on siinä. Vastaan tiuskien mun poikaystävän kysymyksiin, jos vastaan ollenkaan. Minuutin päästä pyydän anteeks ja tarkotan sitä. Tuntuu niin pahalta. Mä en ollu tämmönen ennen. ”Mutta nyt oot. Sä oot muuttunu. Sitä ihmistä ei oo enään joka sä olit”

Miten se voi sanoo tollee? Ei se oo niin. En mä haluu pahaa ihmisille. Ihanku joku kääntäis vipua mun päässä ilman että voin ite sille mitään. Haluaisin aina olla ihanne-minä. Rakastan kaikkia ja juttelen mielellään tuntemattomien kanssa. Mut joku muuttuu. Ihmiset alkaa olemaan mun tiellä. Seisoo liian lähellä ja yskii. Ne väistää väärään suuntaan. Kävelee liian hitaasti tai suoraan mun perässä. Silmäilen ihmisiä vihasena. Älkää kattoko mua. Älkää koskeko muhun. Kadotkaa. Kärsikää. Kuolkaa yksin ja peloissanne. Antakaa mun olla yksin tässä maailmassa. Tunnin päästä mietin mikä oikeus mulla on päättää kuka elää ja kuka ei. Sisintä vihloo ja huokaan helpotuksesta ku ihmiset ei tiiä mitä niille toivoin. Taas. Omatunto hakkaa kirveellä kallossa. ”Paha ihminen”

Hulluuden rajamailla

Mua ahdistaa edes yrittää saada sanoja tähän, mutta mä en oo sellanen ihminen joka ois millonkaan pitäny asioita itellään, mä en yksinkertaisesti selviäis sillä tavalla. Mä en oo vuosiin kieltäytyny avusta. Mut mua pelottaa ku tajuun kuinka paljon apuu tarviinkaa.

Kahden kuukauden aikana asiat on eskaloitunu pahaks. Muistiongelmia, vihanhallintaongelmia, painajaisia, aistiharhoja, dissosiaatiota, syömisongelmia. Ihan perkeleesti vaan ongelmia.

Mulla on huomenna aika lääkäriin. Keräsin tänään viis minuttia rohkeutta terveysaseman aulassa, tuijottaen seinään. Kun vihdoin pystyin istumaan alas kertomaan mun asian, mun ääni rikkoutu ja kädet tärisi.

”Mä oon tulossa hulluks”.

Mä en edes tiedä mistä alottaisin, mulla on juttua lapsuudesta asti. Sanotaan, että tässä on intro siihen kaikkeen.