Parisuhdeväkivalta, yksi vaikeimpia asioita joita maa päällään kantaa

Uudelleenjulkaisu aiemmin kirjoittamastani tekstistä. Alkuperäinen kirjoitus kirjoitettu
maanantaina 20. heinäkuuta 2015, ollessani vielä väkivaltaisessa suhteessa.

Väkivalta vie happea kunnes ei enään muista miltä tuntui hengittää

Parisuhdeväkivallassa uhri ei monestikkaan tunne tekijän olevan syyllinen, uhri syyttää itseään pahasta olosta.

Väkivalta ei aina jätä mustelmia. Väkivalta ei aina saa haavoja vuotamaan.

Väkivalta ei aina vie sairaalaan tai poliisiasemalle.Väkivalta tappaa ja tuhoaa ihmisiä ilman kosketustakin.

Väkivalta vie happea kunnnes ei enään muista miltä tuntui hengittää, olla onnellinen ja hyvä ihminen.

Asiaa ei voi ymmärtää noin vain jos ei ole itse ollut siinä tilanteessa. Olen itse katsonut sivusta, tuominnut.

Miten voi kestää toisen ihmisen takia niin paljon tuskaa?

Miten voi elää suhteessa joka saa ajattelemaan itsemurhaa?

Nyt olen tässä samassa jamassa. Ja nauran kuinka itsekkäästi ja yksitoikkoisesti ihmiset ajattelevat.

Tunnen olevani syyllinen kaikkeen pahaan mikä kohtaa häntä.

Vaikka tosi maailmassa teen kaiken vain jotta hän olisi tyytyväinen.

Varon sanojani, askeliani. Katson miten pukeudun. Hameet ja shortsit pölyttyvät kaapissa.

Varovaisuus on juurtunut ja paistaa minusta läpi jokaisena päivänä.

Hän on sanonut että kaikki ihmiset haluavat raiskata minut ja satuttaa niin paljon kuin voivat. Ystäväni, ulkomaalaiset, suomalaiset. Nuoret ja vanhat. En kestä katseita miehiltä enään.

Hän on ainut mies joka tekee jotain hyvää vuokseni..

Olen taas maailman tyhmin, täysin virheellinen. Pilalla ja korvattavissa.

Olen huonompi kuin muut, naurettava pentu joka pyörii itsesäälissä.

Hän pelasti minut toivottomalta tulevaisuudelta, minusta ei koskaan olisi ollut mihinkään.

Olen epäkiitollinen siitä että hän otti minut siipensä suojaan ja jaksaa kaiken aiheuttamani paskan.

Itku nousee kurkkuun ja pelkään nostaa katseeni. Viha hänen silmistään polttaa omatuntoani, kaikki ihmisyys ja empatia hänen sielustaan on kadonnut.

Hän huutaa, paiskoo ovia ja lyö seiniä. Rikkoo kymmenennen puhelimensa ja heittää minua sillä mitä ensimmäisenä käteensä saa.

Tuo ihminen ketä rakastan enemmän kuin yhtäkään asiaa tässä universumissa, joka sanoi ettei koskaan satuttaisi ketään. Uhkaa tappaa minut, itsensä.

Ja silti, en lähde ovesta tai soita kenellekkään.

Istun, itken, kuuntelen. Painan jokaisen sanan mieleen että olisin taas parempi hänen silmissään huomenna.

En ymmärrä että rakkaudella ei saa väkivaltaa loppumaan, sillä jos saisi, parisuhdeväkivaltaa ei olisi olemassakaan.