”Mä en oo väkivaltanen ihminen”. En ainakaan ennen ollut. Väkivaltasen parisuhteen jälkeen mulle kehitty vihanhallintaongelmia. Pahimipina päivinä toivon kaikille, paitsi mulle tärkeille ihmisille, erittäin hidasta ja kivullista kuolemaa. Haluun huoritella 5 metrin päässä pyöräilevää naista, vittuako se on siinä. Vastaan tiuskien mun poikaystävän kysymyksiin, jos vastaan ollenkaan. Minuutin päästä pyydän anteeks ja tarkotan sitä. Tuntuu niin pahalta. Mä en ollu tämmönen ennen. ”Mutta nyt oot. Sä oot muuttunu. Sitä ihmistä ei oo enään joka sä olit”
Miten se voi sanoo tollee? Ei se oo niin. En mä haluu pahaa ihmisille. Ihanku joku kääntäis vipua mun päässä ilman että voin ite sille mitään. Haluaisin aina olla ihanne-minä. Rakastan kaikkia ja juttelen mielellään tuntemattomien kanssa. Mut joku muuttuu. Ihmiset alkaa olemaan mun tiellä. Seisoo liian lähellä ja yskii. Ne väistää väärään suuntaan. Kävelee liian hitaasti tai suoraan mun perässä. Silmäilen ihmisiä vihasena. Älkää kattoko mua. Älkää koskeko muhun. Kadotkaa. Kärsikää. Kuolkaa yksin ja peloissanne. Antakaa mun olla yksin tässä maailmassa. Tunnin päästä mietin mikä oikeus mulla on päättää kuka elää ja kuka ei. Sisintä vihloo ja huokaan helpotuksesta ku ihmiset ei tiiä mitä niille toivoin. Taas. Omatunto hakkaa kirveellä kallossa. ”Paha ihminen”